Linda, päihderiippuvainen, pienten lasten äiti. 

Olen 30-vuotias ja minulla on kaksi ihanaa lasta 5v ja 7v. 
Olen siis päihderiippuvainen pienten lasten äiti. Olen ollut nyt raittiina yli 6kk. 
Alkoholi vei minua jo heti nuoruudessa. Hiprakka, humala ja humaltuminen oli ihanaa. Oi sitä iloa ja vapautta! Tiedän nyt, että olen sairastunut päihderiippuvuuteen jo 19-vuotiaana. 


Alkoholi oli pitkään ainoa päihteeni. Sitä juotiin kuten muutkin nuoret: kotibileissä, puistoissa, baareissa jne. Juomiseni lisääntyi vuosien varrella vaikka alkuun ajoittuikin vain viikonloppuihin. Juomismäärät kasvoivat ja pikkuhiljaa juominen hivuttautui arki-iltoihinkin. Nuoruudessa käytin viihdekäyttöön kannabista hyvin harvakseltaan. 
Viime kesänä tutustuin piriin eli amfetamiiniin ja sitä tuli kokeiltua useammankin kerran. Nopea päihdyttävä nousu ja hurja piristys: uni ja nälkä katosivat välittömästi. Amfetamiiniä käytin siis ajoittain ja lopuksi mukaan tuli myös subutex-kokeilut. Uskottelin itselleni, että tämä on normaalia silloin tällöin tapahtuvaa viihdekäyttöä. Nykyisin kun huumeita käyttävät muutkin kuin narkkarit, ajattelin. Hoidin kuitenkin kaiken keskellä lapset ja työtkin, eli en todellakaan ollut mielestäni mikään narkkari.  

Äitiys ennen: 
Olin täysin päihteetön lasten odotus- ja pikkuvauva-ajat. Lopetin aina myös tupakoinnin noina aikoina. Äitiys oli minulle super tärkeää. En halunnut missään nimessä riskeerata raskautta päihteillä. Pystyin olemaan raittiina tuolloin kivuttomasti. 
Raskaus ja päihteettömyys tosin hämäsivät riippuvuusongelmaani kun koin, ettei päihderiippuvainen pystyisi olemaan käyttämättä alkoholia noin pitkää aikaa ainakaan helposti. Kuitenkin aika pian ensimmäisten vauvakuukausien jälkeen päihteet taas lähtivät viemään minua ja ohjaamaan käyttäytymistäni. Aluksi satunnaisina iltoina kun isovanhemmat auttoivat lastenhoidossa ja pääsimme mieheni kanssa ’’puhaltamaan raskasta vauva-arkea’’. Kuitenkin pian juominen lisääntyi ja niistä tuli jo enemmän humalahakuisia.
Nuori ikäni toimi myös pitkään hämäyksenä päihderiippuvuudessani, koska lähipiirinikin ajatteli, että tuo on ihan normaalia nuoren naisen ja äidin tarvetta ’’nauttia nuoruudesta’’ ja ’’rentoutua’’.
Kuitenkin itse alitajuntaisesti tiesin juovani liikaa ja podin kovaa syyllisyyttä. Kuitenkaan en siitä kenellekään kertonut.   

Kun mietin juovaa-aikaani tajuan, että olin usein lasten kanssa vähintäänkin krapulainen. Vaikka lasten isä tai sukulaiset hoitivat lapsia kun lähdin ’’rilluttelemaan’’ näkivät lapset enemmän kuin usein minut väsyneenä, masentuneena, huonovointisena ja apaattisena. Usein noina päivinä halusin vain nukkua ja laitoin lapsille leffan pyörimään. Olin tosi haluton ja jaksamaton.
Halusin pois kotoa yhä useammin. Pois kitinästä ja vaipanvaihdoista. Oli vähintäänkin vapauttavaa päästä pubiin ystävien luokse juomaan, laulamaan karaokea ja tuntemaan itsensä vapaaksi. Humaltumaan. 

Päihderiippuvuuteni alkoi pikkuhiljaa näkymään arjessa. Olin usein lasten kanssa kireä ja ärtynyt. Selvästi kuivahumalainen. En jaksanut keskittyä iltasatujen lukemiseen koska halusin lapset nopeasti unille, jotta itse pääsin ottamaan siideriä tms.
Aloin lipsumaan hallinnassa siinä määrin, että välillä jouduin pyytämään siskojani hakemaan lapset tarhasta kun itse olin jo aloittanut juomisen. Silloin kun kuvitelin vielä olevani suht koht kunnossa kävin hakemassa lapset tarhasta aurinkolasit silmillä ja minttupastillit suussa. Koskaan ei tarhantädit tai sedät ottaneet asiaa puheeksi vaikka uskon kyllä, että välillä huomasivat epäsiisteyteni, juomisen hajut ja muut juomisen jäljet.  

Jojoilu äitiydessä oli rankkaa. Juomisen jälkeisten morkkisten aikaan hyvittelin lapsille tekosiani: käytiin HopLopeissa ja Mäkkäreissä. Tehtiin paljon kaikkea kivaa. Ja kun katumusharjoitukset oli tehty sain taas syyn palkita itseäni juomisella ja juhlinnalla. 
Ruokailut kotona olivat mitä sattuu. Valmisruokia mikron kautta pöytään. Nukuimme kaikki huonosti: minä krapuloissani, mieheni miettien suhteemme laitaa ja lapset heräillen tarkistamaan onko äiti kotona. 

Sitten alkoi suurimmat pelkoni toteutumaan. Saimme lastensuojeluilmoituksia. Ei tarhasta vaan naapuruston kautta. Kävimme mieheni kanssa parikin kertaa lastensuojelussa keskustelemassa. Mieheni tyypillisenä päihderiippuvaisen läheisenä puolusteli alkoholinkäyttöäni ja selitti asiat parhain päin. Itse vedin täyden roolin päälle ja laitoin itseni tiptop kauniiksi. Näytelmä meni aina täydestä. 
Kerran jopa niin, että lastensuojelun kotikäyntiin tulin muutamaa tuntia ennen suoraan baarista. Nopeat päiväunet, suihku ja meikki tekivät tehtävänsä ja täydestä meni selitys, ettei meillä ole ongelmaa. Olihan koti siiti, mieheni vakuutti asioiden olevan hyvin ja itse vähäsanaisena uskottelin samaa. 
Pelkäsin kaikista eniten koko maailmassa, että lapset vietäisiin minulta pois. Tiedostin, ettei päihdekäyttöni ollut enää edes lähellä normaalin rajoja, mutta lasteni menettämisen pelossa en uskaltanut asiasta hiiskua kenellekään. Enkä siksi hakea taikka ottaa apua vastaan. Pelkäsin, että lasten isä veisi tai saisi lapset kokonaan itselleen. En halunnut olla huono äiti. Lapset olivat minulle tärkeintä. Tai ainakin toiseksi tärkeintä…

Lapset alkoivat lopussa olemaan minusta huolissaan. Vaikka olivat pieniä ymmärsivät kyllä, ettei äitiin voinut luottaa. Kun lähdin juhlimaan ei ollut tarkkaa tietoa koska tulisin kotiin. Usein eteisessä lähtiessäni kysyttiin: koska tulet äiti kotiin? Miksi taas lähdet? Sillä ei ollut minulle enää väliä koska kiire oli päästä juomaan. 
Myös mieheni kärsi. Yritti välillä hakea minua lähibaaristakin. Tosin harvoin sai minua mukaansa koska en suostunut jättämään hyvää vauhtia kesken. Mieheni aneli kaikin mahdollisin tavoin minua lopettamaan päihteiden käytön. Krapuloissani usein lupasinkin lopettaa; ja olin täysin vakavissani päätökseni suhteen. Mutta sitten kun moraalisista oli selvitty unohtuivat kaikki lupaukseni. 

Aloin olemaan täysin lopussa. Olin lihonnut paljon ja koska olin aina välittänyt paljon ulkonäöstäni tajusin, ettei peilistä näkynyt enää sitä ihmistä joka halusin olla. Mielialani vaihtelivat ja olin tosi masentunut. Itsetuhoinenkin. Surin huonoa äitiyttäni paljon ja tunsin olevani totaalinen luuseri. Taloushuolet, työhuomautukset ja avioliiton rakoileminen lisäsivät tuskaani. Olin kaikilla elämäni osa-alueilla päihderiippuvuuden pohjalla. 

Soitin lopulta yhden järkyttävän sekoiluyöni jälkeen kriisipuhelimeen. Sain sieltä vinkkejä päihdehoidoista ja lopulta itse hakeuduin Minnesota-tyyppiseen hoitoon. Olin päihdelaitoksessa hoidossa yhteensä 32 päivää. Vertaistuen merkitys oli minulle hoidossa erittäin tärkeää. Tajusin, etten ollut rämpimässäni suossa yksin enkä ollut poikkeuksellinen. En aiemmin tiennyt, että päihderiippuvuus on sairaus. Perinnöllinen krooninen aivosairaus. Informaatio ja valtava tiedon määrä saivat silmäni aukeamaan. Rauhoituin hoidossa ja ymmärsin olevani hyvin vakavasti sairas. Enkä ilman hoitoa olisi itse enää pystynyt parantumaan. 

Äitiys nyt: 
Hoidon jälkeen minua pelotti miten jaksan arkea ilman päihteitä. Kun en pysty enää ’’nollaamaan’’. Mietin myös, että katoaisiko elämästi ilo ja juhlat. Miten voisin laulaa karaokea selvin päin. Tuleeko minusta tylsä. Ymmärsin, että alkoholi oli värittänyt pitkälti koko elämääni. Raittiina oleminen tuntui tuntemattomalta ja oudolta. 

Nyt olen ollut raittiina vähän yli 6 kuukautta.
Eniten nautin aamuista kun herään enää korkeintaan väsyneenä. En ole krapulainen, uupunut enkä huonovointinen. Olen enemmän läsnä lapsille. Jaksan kuunnella ja huomioin heitä paremmin. En elä enää laiminlyönnin fiiliksissä. Olen laihtunut yli 10 kiloa ja huolehdin taas ulkonäöstäni muutenkin. Työt hoidan tunnollisesti. 


Vaikka juominen oli pitkään kivaa tajuan nyt raitistuneena, että loppuajat join vain turruttaakseni pahaa oloani ja stressiä. Selitin itselleni päihteet tapana rentoutua ja paeta raskasta arkea: äitini pahenevaa alkoholismia, sisarushuolia, pienten lasten kanssa toimimista, rakoilevaa avioliittoani jne. Aina juodessani sain pahan oloni pois. Pakenin siis todellisuutta. 

Join avioliittoni päätökseen. Ymmärsin lähteä päihdehoitoon liian myöhään ja nyt meillä on avioeroprosessi käynnissä. Tämä on pahin päihderiippuvuuteni seurauksista. Mieheni luottamus on mennyt, enkä sitä enää  pysty korjaamaan. 

Raittiuteni ensimmäisinä kuukausina lapset pelkäsivät kun lähdin käymään jossakin. Raittiina tajusin, että vaikka lapset olivat pieniä olivat he olleet tosi huolissaan ja peloissaan äidin ryyppyreissuista. Nyt lapset ovat oppineet luottamaan minuun. Olemme puhuneet lasten kanssa äidin sairaudesta ja sen hoitamisesta. Lapset tietävät, että käyn kerran viikossa jatkohoitoryhmissä puhumassa eli hoitamassa raittiuttani. Lapsien pelko on selvästi alkanut irrottamaan otettaaan. 

Näen lastensuojelunkin nyt täysin eri valossa. Ymmärrän, että he ovat auttamassa ja tukemassa. Olen saanut tukea mm. lasten harrastuksiin ja bussilippuihin. 
Raittiina olen saanut hoidettua kaikkia asioitani paremmin. Laskut on hoidettu ajallaan, lasten tarha- ja kouluasiat kunnossa, huolehdin lasten harrastus-ajoista jne. Kaikinpuolin arkiset asiat ovat hoituneet ajallaan. 
  
Teen nykyisin enemmän kunnollista ruokaa lapsille. Oikeaa ruokaa. Ja syömmekin sitä useammin yhdessä keskustellen. 
Nukun paljon paremmin ja jaksankin siksi paremmin. Lapset myös nukkuvat hyvin kun ei tarvitse olla hoidossa ja he tietävät, että äiti pysyy kotona. 

Onhan lapsiperheen arjessa tietenkin stressiä, mutta nyt minulla on kärsivällisyyttä enemmän. Inhimillistä toimimista ja läsnäoloa. Huomioin lapsia paremmin ja annan heille aikaa. Syliä ja haleja paljon enemmän kuin ennen. 

Toki minulla on vielä epäröintiä ja huolta raittiudestani. Siksi viikottaiset jatkoryhmän tapaamiset ovat tosi tärkeitä. Olen onneksi aina ollut avoin ja nyt raitistuttuani ymmärrän sen merkityksen vielä paremmin. On tosi tärkeää puhua tunteista, ajatuksista ja huolistaan. Ja kun pyydän apua saan sitä. En ole siis yksin. 
Juovan aikani menneisyys vielä vähän varjostaa minua ja osalle läheisistäni ei raittiuteni ole vielä täysin selvää.Olen päättänyt ajan parantaa ja näyttää, että olen ja pysyn raittiina.
Itseni ja lasteni vuoksi. 



  • Alkoholia käytetään joka kolmannessa suomalaisessa perheessä niin paljon, että alkoholihaittojen riski on kasvanut selvästi.
  • Isistä joka neljäs ja äideistä 6% käyttää alkoholia liikaa.
  • noin 6%:lla raskaana olevista naisista on päihderiippuvuus.
  • Päihteiden käyttö on  huostaanottojen yleisin syy Suomessa.
  • Pääkaupunkiseutua koskevassa tutkimuksessa (Myllärniemi 2006) todettiin alle 12-vuotiaiden lasten huostaanoton syyksi 67%:ssa olevan vanhempien päihteiden käyttö ja niistä 64% liittyy äitien päihteiden käyttöön. 
  • Vuoden 2004 Lasinen lapsuus -gallupin mukaa joka kymmenes suomalainen on varttunut päihdeperheessä.
  • Päihdeongelmista kärsiviä äitejä ei voi tyypitellä eikä luokitella. Heitä on kaikissa varallisuustasoissa, ammateissa ja yhteiskuntaluokissa.
  • Äitien häpeän ja syyllisyyden tunto aiheuttaa pelkoa lasten menettämisestä ja siksi kynnys hakea apua on korkea.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit